Toukokuun viimeiset viikot olivat ihmeellinen sekoitus vatsanpohjasta säteilevää onnellisuutta ja kokonaisvaltaista ahdistusta, varmuutta kaikesta eikä mistään. Tuomiokirkon seinustasta tuli tukikohta, jonne kokoonnuttiin ennen päivän luku-urakkaa ja jonka luona pidetyt, pitkiksi venähtäneet tauot jättivät muiston palaneen dekolteen muodossa.
Iltaisin rauhoituttiin pyöräilemällä kotikaupunkini hiljaisilla kaduilla sekä tekemällä pitkiä kävelylenkkejä lähialueen metsiin. Vaikka stressi herätti aamuisin pakokauhunomaiseen tunteeseen ja mielialat heittelivät raastavasta epätoivosta hyytävään itsevarmuuteen, yleinen olotila oli keskittynyt ja keho tuntui nauttivan säännöllisistä rutiineista.
Keskiviikkoiltana istuimme samassa puistossa, jossa oli viime kesänä juhlittu syntymäpäiviä ja käyty monia hyviä keskusteluja. Olo oli rauhallinen, sillä päälimmäisenä oli tunne, että viimeisen kahden viikon aikana oli tehty kaikki voitava. Torstain vietin kokeessa, perjantaiaamuna suuntasin Kööpenhaminaan.
En todellakaan tiedä, mitä seuraavat kuukaudet tuovat tullessaan. Nyt koitan kuitenkin olla kiinnittämättä liikaa huomioita tulevaisuuteen ja sen sijasta uppoutua hyviin kirjoihin, pukeutua kauniisti ja olla spontaani, nauravainen sekä huoleton. Aion käydä sekä aamu- että iltauineilla, herätä todella aikaisin sekä suhteettoman myöhään, käyttää kaupunkipyöriä koko rahan edestä, syödä itseni sokerihumalaan, kävellä paljain jaloin kuumalla asfaltilla ja notkua päämäärättömästi milloin missäkin.
Ja ihaninta on, että kesän saapuminen vain vahvistaa tunnetta, joka on ollut olemassa jo pitkään – tämä kaupunki on koti.