Rajojen piirtämisestä, pandemiasta ja päiväunista auringossa

Lokakuussa muutimme uuteen kotiin, josta levittyi näkymä koko eteläiseen kaupunkiin. Sateella katto vuoti eteiseemme, ja naapureiden puhe raikui ohuiden seinien lävitse. Ensimmäisinä päivinä hain läheiseltä kukkatorilta eukalyptuksenvarsia ja harsokukkia, jotka sitten kuivatin linssien ja papujen mukana tulleissa lasipurkeissa. Istutin ikkunalaudan kukkaruukkuihin timjamia ja minttua, jotka saivat nauttia suorasta auringonpaisteesta suurimman osan päivää. Ostin lempikirjakaupastani yhden Murakamin tiiliskivistä, hankin kuukausikortin joogaan sekä löysin naapurustostamme opiskeluystävällisen kahvilan, jonka ikkunapöytään palasin työskentelemään aina kun oman asunnon seinät alkoivat kaatua päälle.

Syksyn istuimme vastakkain saman ruokapöydän ääressä opiskellen ja töitä tehden. Asuntomme tuolit olivat heikkoa tekoa, ja päädyimme lähes päivittäin paukuttelemaan joogablokilla niiden jalkoja takaisin paikalleen. Elimme auringon liikkeen mukaan – olohuoneen ikkunoista sisään paistavat säteet tiesivät lounasajan alkua, jonka jälkeen otettiin päiväunet sohvalla. Meille kehittyi oma rutiinimme – haimme alle kahden euron juurileipää vakioleipomostamme ja viikonloppuisin kävimme lähikahvilan brunssilla tai pelaamassa backgammonia baarissa, joka piti ikkunansa auki vielä marraskuun viilenevinä iltoina. Useimpina iltoina kävelin Barrio de las Letrasin läpi ja El Pradon ohi joogaan, mikä tuntui unenomaiselta mutta teki oloni kiitolliseksi tästä kaupungista sekä mahdollisuudesta elää tämä pandemiasyksy näin.

Viimeiset viikot ovat kuluneet verkkaisesti, eristyksissä viruksen kourissa. Tämä aika on ollut yhdistelmä epäuskon värittämää ärsytystä, makuaistin menetystä seurannutta kauhua sekä sen hyväksymistä, että ehkä tämäkin tulee opettamaan jotain. Sairastuminen tarkoitti entisestään hidastunutta arkirytmiä – pitkään nukkumista, sarjojen ja kirjojen ahmimista. Ja ajattelua, kait. 

Tämän syksyn aikana olen yrittänyt muistaa kysyä itseltäni säännöllisin väliajoin, kuka minusta on tulossa kaiken tämän myötä: opiskelun, ajattelun, joogan. Tätä kait lähes vuosi pandemiaa on monille tarkoittanut – rajojen piirtämistä, uuden suunnan hakemista ja omien arvojen sanallistamista. Olen pyrkinyt tarkastelemaan kriittisesti omia unelmiani sekä pohtimaan, mitkä tekijät ajavat minua eteenpäin. Nämä ajatuskulut ovat konkretisoituneet esimerkiksi siten, että ensi vuonna arkeani hallitsevat joogaopettajakoulutus sekä opinnot, jotka eivät suoranaisesti vie minua kohti valmistumista. Mutta silti ne tuntuvat merkityksellisiltä, harkituilta valinnoilta.

In the still point of the turning world

Jo aikana ennen pandemiaa ja matkustusrajoitteita olimme alkaneet unelmoida automatkasta Pohjois-Norjaan. Viimein heinäkuussa pakkasimme auton täyteen ruokaa ja ajoimme maan halki Kilpisjärvelle. Otteita hetkistä, jotka ovat nyt jo muistoja: 

Ajopäivän jälkeen täytimme rinkat ja suuntasimme Saanan rinteille ilta-auringon lämmittäessä selkiämme. Illallisen jälkeen pesimme astioita pienessä viileässä lammessa hyttysten pyrkiessä jatkuvasti iholle. Auringon laskiessa lämmitimme itsemme inkivääriteellä, ja kuulin jossain yläpuolella isän ja pojan ihastelevan valitsemaamme yöpymispaikkaa. Kun heräsin syntymäpäivääni pilvisessä tunturimaisemassa, olo oli kevyt ja onnellinen. Keitimme kahvit ja söimme tonnikalaleipiä majoneesilla, minkä jälkeen nousimme Saanan huipulle. Ihastelimme kolmen maan yli levittäytyvää, rauhoittavaa näkymää.  

Tromssan lähistöllä meloimme kajakilla pienelle saarelle, jota asuttivat lampaat, lokit ja aggressiiviset tiirat. Keräsimme tuliaiseksi pienen purkillisen hiekkaa, ja itse otin mukaan kaksi simpukkaa. Samana iltapäivänä nousimme vielä Vasstindin huipulle lähes kilometrin korkeuteen. Vaellus oli uuvuttavin koskaan kokemani, mutta juostessamme alas lumista huippurinnettä olo oli euforinen.  

 

Ensimmäisenä aamuna Ersfjordstrandilla heräsimme saunalta tuntuvassa teltassa. Päivä oli kesän lämpimämpiä, mutta Jäämeri poisti ahdistavan kuumuuden. Muutaman minuutin kuluttua jalat tottuivat hyytävään veteen, ja suonenveto antoi periksi. Siellä me uimme vuorten ympäröimänä, Pohjois-Norjan harvinaisen porottavassa auringossa, ja meistä tuntui kuin olisimme olleet paratiisissa. Aamupäivän luin Tara Westoverin kirjaa Educated, ja noiden kahden maailman, hänen ja minun, välillä tuntui tuolla hetkellä olevan ammottava kuilu. 

 

Samana iltana pelasimme backgammonia rannalla odottaessamme mereen laittamiamme oluiden jäähtymistä. Aina silloin tällöin oluet irtosivat aaltojen voimasta niille tekemistämme koloista, joten ryntäilimme mereen pelastamaan kelluvia tölkkejä. Sitten me nautiskelimme ne yhdet oluet siellä Manner-Euroopan reunalla, muiden reissaajien ja karavaanareiden ympäröiminä. 

Ensimmäisen yön Lofooteilla vietimme erään levähdyspaikan lähistöllä. Teimme illallista sammalpäällysteisellä kalliolla katsellessamme sumuiselle lahdelle, jonka vesi oli kirkkaampaa kuin olen nähnyt missään koskaan ennen. Löysin lähistöltä mustikoita ja lakkoja, joita sitten söimme aamulla myslin ja kauramaidon kanssa. Tavaroita pakatessamme ilmassa oli innostusta tulevista päivistä.

Lofooteilla asuimme rannoilla, mikä tarkoitti auringonlaskun ihailua aina ennen nukkumaanmenoa. Erään vaelluksen jälkeen peseydyimme alasti rauhallisessa merenlahdessa, jossa lähestulkoon astuin merisiilin päälle. Seuraavana päivänä yritimme huuhdella hikisiä vaatteitamme vuorien välissä sijainneessa järvessä, tosin huonoin tuloksin. Päädyimme maksamaan yhtenä yönä leirintämajoituksesta, sillä suihku ja pyykinpesu tulivat tarpeeseen. 

Viimeisen päivän vietimme Kvalvika-nimisellä rannalla. Koska alueelle täytyi vaeltaa parin kilometrin matka, retkeilijöitä oli vain kourallinen. Siellä me telttailimme yhdessä lampaiden kanssa ja näimme yhden kauneimmista auringonlaskuista koskaan. Läsnä oli vahva tunne, että tätä haluamme tehdä lisää – matkustaa yksinkertaisesti ja tuntea itsensä osaksi ympäröivää luontoa.

All my storms are named after you

Kevät kului aluksi liitäen, sitten verkkaisesti espanjalaisessa nukkumalähiössä seuratessamme pandemian levittäytymistä jokaiseen maailmankolkkaan. Iltaisin televisiota katsoessa eteemme levittäytyvät numerot tuntuivat absurdeilta, sillä ympärillä kuohunut tilanne ei konkreettisesti koskettanut meidän pientä todellisuuttamme.  Kerran tai pari viikossa vein roskat, kuulostelin kevään etenemistä ja kävelin korttelin päähän ostamaan leipää. Lopulta vietimme 49 päivää eristäytyneenä kotiin ilman lupaa ulkoilla. Pian olemme toukokuun puolivälissä, ja minä olen palaamassa pohjoiseen.

Tarkoituksenani oli viettää kevät sahaten pyörällä bussien lomassa pitkin Pariisin pakokaasun täyttämiä katuja ja hakien lähes päivittäin kotikulmasta tuoretta patonkia, joka oli suussa sulavaa brie-juuston kanssa. Helmikuun lopulla odotin jo epätoivoisesti ilmojen lämpenemistä, mikä olisi houkutellut joutilaiden iltapäivien viettoon katukahviloissa uusien tuttavuuksien kanssa. Asuntooni paistoi aamuaurinko – ja olisin niin halunnut elää ne loppukevään hetket, jolloin kahvin voisi nauttia yöpuvussa avonaisella ikkunalaudalla. Mutta onneksi tulee uusia keväitä, ehkä myös sellaisia, jotka saan viettää Pariisissa.

Uskon tämän eriskummallisen ajanjakson muuttaneen minua enemmän kuin olisin etukäteen osannut arvata. Opiskelin ja luin paljon, joogasin ja meditoinkin kohtuullisesti. Pikkuhiljaa talouskasvun romahdusta puineet uutiset, tyhjänpäiväiset LinkedIn -postaukset ja ihmisten tapa puhua paluusta normaaliin alkoivat kuulostaa älyttömiltä, niin merkityksettömiltä keskellä kaikkea tätä, minkä pitäisi riittää avaamaan silmämme ihmiskunnan elämäntavan kestämättömyydelle. 

Olen vaihtelevasti tuntenut lamauttavaa epätoivoa ja orastavaa optimismia tulevasta. Ajoittain ahdistus on painanut lapaluita erilleen kyyristäen selkääni luonnottomalle kaarelle, mutta viime päivinä olen myös kävellyt kukkaloistoa puhkuvien niittyjen halki koko kehoa lämmittävässä ilta-auringossa tuntien sellaista tyyneyttä, jolle kuluneet kuukaudet eivät ole jättäneet paljon tilaa.

Kesää varten minulla on jo visio: olla ulkona, hengittää ympäröivän luonnon tahtiin sekä omistaa aikaa tämän kaiken pohdiskelulle.

Jag vill ha allt som vi hade då

Ensimmäinen viikko karanteenissa kului tassutellen villasukissa kolmannen kerroksen asunnossa. Nautin aamuisista kahvihetkistä, katsoimme lukemattomia tunteja sarjoja, taputimme iltaisin ikkunassa terveydenhuollon ammattilaisille muiden eristyksissä olevien kanssa. Samalla koitin tehdä koulutehtäviä sellaisella keskittymisellä, etteivät ajatukseni harhautuisi liikaa pohtimaan vallitsevaa maailmantilaa sekä tulevaan liittyvää suunnatonta epävarmuutta. En tiedä paljosta, mutta uskon, että tämä kriisi tulee muuttamaan maailmaa tavalla, johon emme olleet näin lyhyellä tähtäimellä osanneet varautua. 

Reilu viikko sitten lähdin Pariisista kahdeksan tunnin varoitusajalla. Suunnitelmat menivät uusiksi silmänräpäyksessä – vielä edellisenä iltana olin suunnitellut kahvittelevani naisten päivän marssilla tapaavani vaihto-opiskelijan kanssa ja meneväni joogatunnille. Yhtäkkiä löysin itseni Orlyn lentokentältä pelkän menolipun kanssa matkalla Madridiin. 

Olen miettinyt tulevaa kesää, siihen kuuluvia suunnitelmia. Jos emme löydä kesätöitä, olen enemmän kuin valmis eristäytymään mökille muutamaksi kuukaudeksi. Siellä voisimme opetella kalastamaan, hoitaa kasvimaata ja säilöä villivihanneksia. Lukea kaunokirjallisuutta, kirjoittaa ja katsoa elokuvia. Voisimme viettää päiviä riippumatossa ja tehdä telttaretkiä lähimaastossa. Voisin panostaa entistä enemmän joogaharjoitukseeni, sillä unelmoin edelleen suorittavani joogaopettajakoulutuksen ensi lukuvuoden aikana.

Ja huomaan, kuinka kaikessa tässä suunnittelussa on silti taustalla se olettamus, että maailma palaa radalleen hetkellä minä hyvänsä. Mutta entä jos ei? Entä jos rajat pysyvät suljettuna, entä jos talous lamaantuu ennennäkemättömällä tavalla? Entä jos me tai läheisemme sairastuvat? Ja niin, epävarmuus tuntuu hiipivän jokaisen suunnitelmani ylle. 

Tällä hetkellä varmaa on kolmannen kerroksen arkirutiini. Aamupalaa kello kymmeneltä, opiskelua ja joogaa kello kolmen lounaaseen asti, päiväunet, lisää opiskelua tai lukemista, kello seitsemän välipala, jotain puuhastelua tai pelaamista yhdessä, puolikymmeneltä illallista. 

Kun päivät muistuttavat eittämättä toinen toisiaan, tuntuu kuin kynnet ja hiukset kasvaisivat pituutta kiihtyneellä nopeudella. Ja koitan antaa tämän hämmentävän ajan vain kulua, liikaa pohtimatta taikka siihen tarttumatta. 

Me encuentro que la vida siempre tiene algo preparado

Vietimme hiihtolomalla pitkän viikonlopun Andalusiassa. Auton ikkunalasin läpi säteillyt helmikuun aurinko sai kasvoni punoittamaan, ja perillä paikalliset päivittelivät, kuinka helmikuussa ei kuuluisi olla näin lämmintä.

Noina päivinä kävimme ensimmäistä kertaa kiipeilemässä luonnonkallioilla, uimme viileässä Välimeressä ja söimme kiireettömiä aamiaisia etupihan lämmössä. Ruokakaupassa paikalliset mansikat maksoivat neljä euroa kilolta, rannan hiekka lämmitti jalkoja puolenpäivän aikaan kevyessä merituulessa, ja talon kattoterassilta pystyi ihailemaan punertavia auringonlaskuja. Tuntui hyvältä olla yksinkertaisten asioiden äärellä.

Samalla pohdin paljon tulevaa vuotta. Pää on ollut täynnä epävarmoja suunnitelmia, ja viime aikoina olemme muutaman ystävän kanssa pohtineet keskinkertaisuuteen tyytymistä sekä kompromissien tekemistä muiden ihmisten vuoksi. Korkeasti koulutettuna nuorena tässä individualistisessa ajassa minun tuntuu olevan haastavaa perustella itselleni muuttoa toiseen maahan ilman varmuutta työpaikasta tai selkeää visiota tulevasta.

Mutta toisaalta läsnä on ollut myös järkähtämätön usko siihen, että kaikki järjestyy – oli kyseessä sitten työt, raha, opinnot tai ihmissuhteet. 

Nyt on sateinen lauantai Pariisissa, ja kirjoitan huonosti eristetyn ikkunani alla. Pari tuntia sitten hain kotikadun leipomosta tuoretta patonkia ja mantelicroissantin, minulla on vieressäni puolikas kannu kofeiinitonta kahvia – eikä kait kiire minnekään. 

Kiinni tässä syksyssä

Uusi vuodenaika saapui hiipien, kun vielä purin matkalaukkuja ja totuttelin Itä-Euroopan aikavyöhykkeeseen. Purin sydäntä vesijuostessamme Yrjönkadun uimahallissa, join ystävien tarjoamia drinkkejä, kirjoitin huonolla menestyksellä päiväkirjaa kahviloissa. Mieli oli kirkas ja olo onnellinen, kun pyöräilin Kallion ja keskustan katuja varovaisessa auringonpaisteessa. Ilman sitovia velvollisuuksia Helsinki tuntui raikkaan kutsuvalta syliltä, jonka menoihin oli helppo heittäytyä.

Vietin yhden alkuviikon yksin mökillä tassutellen villasukissa kylmillä lattioilla, lukien kaunokirjallisuutta ja aistiessani kaikkea sitä elämää, jota kostea kangasmetsä hienovaraisesti hengitti. Keräsin lehtikaalia ja papuja sateiselta kasvimaalta, jossa täynnä innostusta mietin, kuinka haluan oppia enemmän viljelystä ja omavaraisuudesta. Oli outoa, mutta niin helpottavaa viettää tunteja hiljaisuudessa, keskittyen vain itseensä ja arjen askareisiin.

Sitten vaelsin ensimmäistä kertaa Lapissa, jossa laiduntavat porot kehystivät tienreunoja ja jossa ajoimme välillä kymmeniä kilometrejä näkemättä ketään. Pyhä-Nattasen huipulla satoi lunta ja tuuli lävisti takin sekä aluskerraston, mutta alas aukeavat maisemat lähestulkoon salpasivat hengityksen. Keräsin sormet kohmeessa mustikoita ja puolukoita suoraan suuhun, joimme inkivääriteetä nuotiopaikoilla. Oli jälleen lohduttavaa olla keskellä jotain niin suurta, että tajusi olevansa melko merkityksetön tämän kokonaisuuden kannalta. 

Maadoittumisesta huolimatta pää on leijaillut pilvissä, niin unelmissa kuin peloissakin. Istuessani halpalennoilla olen tuntenut kauhunsekaista turhautumista tavastamme elää, ei vain minun vaan meidän kaikkien. Tiedän olevani osa ongelmaa, mutta en jaksa uskoa muutoksen mahdollisuuteen, ellemme pian ala nähdä merkittäviä systeemitason muutoksia yhteiskunnissamme. Tiedän, ettei äiti maa ei kestä hedonismimme painoa, mutta minua pelottaa, ettemme vain osaa olla toisin. 

Those who measure time and distance haven't known a love like mine

Vietimme jälleen kesän tunnustellen maata paljain jaloin, mopaten keittiön lattioita illallisen jälkeen. Ympärillämme kuhisi kymmenittäin ihmisiä, mutta minun oli ajoittain hankalaa keskittyä muuhun kuin sinuun. Pidin nuorille lukupiiriä feminismistä, opetin meditaatiota ja posthumanistista filosofiaa, mutta ajatukseni harhautuivat jatkuvasti yhteiseen vapaa-aikaan, jota odotin vielä keskittyneemmin kuin edeltävänä vuonna.

Vapaapäivisin nukuin pitkään kainalossasi miettien, etten halua jakaa tätä kenenkään toisen kanssa. Puolen päivän aikaan söimme aamupalaksi bageleita paikallisessa ravintolassa, pian makasimme yhteisessä riippumatossamme lukemassa romaaneja iltapäivän verkkaisina tunteina. Yhtenä sunnuntaina ajoit meidät New Yorkiin, söimme falafeleja Central Parkissa ja puhuimme, kuinka voisimme kestää tuossa absurdin suuressa kaupungissa asumista ainoastaan yhdessä. 

Kun todellisuus ympärillämme muistutti epäuskottavaa telenovelaa, muodostimme kaikessa hiljaisuudessa symbioottista yhteyttä, tietoisuutta siitä, että me olemme vakaa ja tiivis toimintayksikkö. Teimme suunnitelmia tulevasta, tällä kertaa entistä vakuuttuneempina siitä, että nämä asiat ovat usein kiinni suunnittelusta ja tahdonvoimasta. 

Ja minulle tuo syvää rauhan tunnetta tietää, että vaikka heräämme aamuisin omilla aikavyöhykkeillämme, me elämme tätä kaikkea yhdessä eteenpäin.

Rakas kevät

Tammikuussa palattuani kotiin huomasin, kuinka paljon mennyt vuosi oli muovannut ja juurruttanut. Sen mukanaan tuomat uudet tuulet tarjosivat syitä pohtia entistä useammin oman toimintani motiiveja sekä tulevaisuutta. Ennen kaikkea tuntui tasaisemmalta. En enää kokenut päiväunien olevan ajanhukkaa ja yritin varata kalenterista kokonaisia päiviä rentoutumiselle ja levolle. 

Olo oli maadoittunut ja tyytyväinen, kun aamuisin ruuhkabussissa toppatakkiin käärityneenä hörpin belgialaista kahvia ja pelasin Duolingoa. Pohdin usein, että olen ehkä onnellisimmillani tasaisessa mutta mielekkäässä rutiinissa, johon kuuluu tarpeeksi liikuntaa ja kulttuuria.

En kuitenkaan meinannut pysyä paikallani. Opiskelin Helsingissä, mutta salakavalasti rakensin itselleni toista kotia Brysseliin. Viimeistelin tutkintoani, opiskelin espanjaa ja käytin lukemattomia tunteja vapaaehtoisprojekteihin. Tämän lisäksi oli elämä rahoitettava käymällä palkkatöissä. Palautettuani tutkintoni viimeiset esseet toukokuun loppupuolella huomasin hengitykseni muuttuneen pinnalliseksi ja kehoni painuneen kasaan. 

Ja yhtäkkiä on kesäkuun loppu New Yorkin maaseudulla. Koitan syventää hengitystäni, nukkua yhdeksän tunnin yöunia ja juoda tarpeeksi vettä. Haaveilen saavani jälleen kiinni säännöllisestä joogarutiinista sekä mahdollisuudesta omistaa aikaa hiljentymiselle ja kirjoittamiselle. Haaveilen kärsivällisyyden kasvattamisesta sekä rauhan solmimisesta herkän hermostoni kanssa.

Mutta huomaan jo pysyväni paremmin tässä hetkessä, eläväni enemmän ja päivä kerrallaan.

And the rain will carry you out to sea

Marraskuusta muistan jatkuvan ilmankosteuden, joka aurinkorasvaan sekoittuneena kasvatti iholle tahmean kalvon. Muistan petrolin tuoksun Canggun iltapäiväruuhkassa, kun vielä totuttelin ajamaan skootterilla. Muistan lämpimän hiekan ja teräväreunaiset korallinpalat jalkojen alla Gili Airin auringonlaskujen aikaan. 

Minun piti olla elämäni matkalla Indonesian paratiisisaarilla, mutta päälimmäinen muistikuvani noilta viikoilta on rintaa painanut ahdistus, joka sekoittui ikävään ja huonoon omatuntoon. Usein ihaillessani ympäröivän luonnon kauneutta takaraivossani jyskytti vain yksi ajatus – minulla ei ole oikeutta lentää toiselle puolelle maapalloa vain nähdäkseni tämän kaiken omin silmin. Minun oli vaikea katsella rannoilla kelluvia muoviroskalauttoja sekä massaturismin alueellisia seurauksia, sillä tunsin olevani osa isompaa rakenteellista ongelmaa.

Viikkoihin Indonesiassa mahtui kuitenkin paljon hyvää. Söin paremmin kuin aikoihin, vietin tunteja kirjoittaen ylös ajatuksiani kuluneesta vuodesta sekä matkan synnyttämistä tuntemuksista. Ajoin Nusa Ceninganin syrjäisille rannoille keräämään simpukoita ja makoilemaan matalissa merivesialtaissa. Vietin kokonaisen viikon joogaretritissä keskittyen syventämään hengitystäni ja hidastamaan pulssiani. Nautin joogasta ja meditaatiosta enemmän kuin koskaan, mikä kantoi hedelmää myös kotiinpaluun jälkeen. 

Muutaman Singaporessa vietetyn päivän jälkeen minun oli tarkoitus suunnata kahdeksi viikoksi Vietnamiin. Ostetuista lipuista huolimatta olin jo aivan matkan alussa päättänyt palata Singaporesta joulukuiseen Brysseliin. Muutama sata euroa köyhempänä mutta helpottuneena tiesin, ettei päätös tulisi kaduttamaan.

Muodonmuutoksia

25. tammikuuta 2018

Olemme viidettä kokonaista päivää Marrakechissa. Olotilat ovat vaihdelleet vuoristoradan tavoin – välillä olen valvonut öisin sydän tykyttäen raskaan tiheästi rinnassa, välillä olen maannut kattoterassilla auringossa tietäen, että kaikki järjestyy. Ahdistus painaa rintakehää tylpästi alaspäin, se saa hartiat painumaan eteen ja hengityksen salpautumaan. Haluaisin tietää, kuinka voisin voida paremmin.

Tänään on ensimmäinen pilvinen päivä täällä ollessamme. Olen joka aamu noussut riadimme kattoterassille ennen puolta kahdeksaa, jolloin aurinko nousee. Nuo ovat olleet lähestulkoon koko matkan parhaimpia hetkiä – linnut visertävät, kellertävä pallo liikkuu hitaasti ylös Atlas-vuorten terävien huippujen takaa. Tuolla katolla tuntuu usein, että kaikki on paikoillaan, sillä minä istun aloillani tarkastelemassa vuoronkaudenaikojen liikettä, uuden alkua ja ikiaikaisen toistoa. En ole siinä planeetan liikkeiden rytmissä mitään, ja se on lohduttavaa.

18. huhtikuuta 2018

En jotenkaan tahdo ymmärtää, ettei minulla ole sen enempää aikaa käytettävinäni kuin muillakaan ihmisillä. Mutta en voi olla miettimättä, kuinka suorituskeskeiseen kulttuuriin olen kasvanut, ja kuinka se hallitsee minua – mutta myös muita ystäviäni. Mitä nyt olen viime aikoina puhunut heidän kanssaan ahdistuksesta ja paineista, tuntuu että lähes jokainen painii näiden teemojen kanssa ainakin jossain määrin.

Vaikka alkuvuodessa on vielä paljon analysoitavaa, koen oppineeni siitä jo paljon. Koitan päivittäin muistuttaa itseäni ottamaan rauhallisemmin sekä muistuttaa, ettei ole kenenkään etu, että minulla menee liian lujaa. Koitan oppia armollisuutta itseäni kohtaan ja olla tyytyväisempi omaan suoritukseeni, vaikka olemme vasta aivan alkumetreillä tässä prosessissa. Ennen kaikkea minun tulee muistaa, etten voi kantaa koko maailman murheita harteillani eikä minun tarvitse suoriutua joka ikisellä elämän osa-alueella täydellisesti. Sillä näin se on: minulla ei voi olla kontrollia kaikesta.

3. heinäkuuta 2018

Olen keskustellut muiden ohjaajien kanssa elämästä, henkisyydestä, peloistamme ja unelmistamme. Hieman kornia, mutta tämä kesä tuntuu todelliselta mahdollisuudelta löytää uusia puolia itsestäni ja maailmasta, koen olevani jonkun suuren reunalla. 

Oma elämä Suomessa on kolmessa viikossa alkanut tuntumaan kaukaiselta, ja tämä etäisyys on mahdollistanut arkitodellisuuden objektiivisemman tarkastelun. Olen alkanut ymmärtää syvemmin niitä myrkyllisiä ajatusmalleja, jotka eivät vie minua oikein minnekään. Tuntuu, että täällä kaikilla on niin paljon annettavaa – olen jatkuvasti hämmentynyt ihmisten lahjakkuudesta, humaaniudesta ja innosta ymmärtää maailmaa paremmin. Koen, että parin viikon aikana oma käsitykseni yleismaailmallisesta inhimillisyydestä on syventynyt.

9. lokakuuta 2018

Haluan omistaa aikaa tälle, tajunnanvirralle ja vapaalle ajattelulle. Että voisin aamun hiljaisina tunteina kirjoittaa ajatuksiani tälle tiedostolle viileässä keittiössä, villasukat jalassa ja teemuki vieressä. Ottaa aikaa joogalle ja meditaatiolle, käydä ulkoiluttamassa Nalaa sekä lukea iltaisin uutisia ja universumikirjaani. Kuinka ihanalta tuntuukaan olla ilman opiskeluarjen normaaleita velvoitteita, vaan pystyä luomaan omannäköisiä päiviä tässä idyllisessä ympäristössä.

Kaikesta pienestä murheesta huolimatta olen pystynyt houkuttelemaan ja saamaan elämääni niin paljon hyvää ja harmonista, että se ällistyttää päivästä toiseen. Näen, kuulen, liikun ja puhun moitteettomasti, minulla on vahvat sosiaaliset verkostot, intoa ja kykyjä oppia uutta, taloudellisia valmiuksia tehdä tämänkaltaisia asioita. Samaan aikaan IPCC on julkaissut raportin, jonka mukaan maailman tulisi olla hiilineutraali vuoteen 2050 mennessä, jotta tämä planeetta saataisiin pidettyä elinkelpoisena. On uskomatonta, kuinka sitä itsekin tuudittautuu oman elämänsä onneen, vaikka olisi kuinka tietoinen ympärillä jatkuvasti etenevästä tuhosta. 

Olemme pohtineet, onko moraalisesti oikein hankkia lapsia tällaiseen maailmaan, onko vastuutonta nauttia tällaisesta elämästä, joka on osasyynä koko planeetan pilaantumiseen. En tiedä, mutta koitan päivittäin löytää tasapainon kaikesta murehtimisen, toiminnan ja irti päästämisen välillä.