x Tokio, lokakuu 2017 x
Tokio oli valtava kaupunki, oikeastaan pienempien kaupunkien muodostama verkosto, joka jatkui silmänkantamattomiin. Rakastuin sen monipuolisuuteen, toimivuuteen ja absurdiuteen kahden ensimmäisen päivän aikana. Kärvistelin jet lagisena Shibuyan kirkkaissa valoissa, söin viidellä eurolla vatsani täyteen liukuhihnasushia, luin hiraganoja ja katakanoja minkä ehdin. Asuimme perinteisessä tatamiasunnossa, sitten muutimme muutamaksi yöksi minimalistiseen kapselihotelliin.
Suunnistimme metrotunneleissa, fiilistelimme tunteja kirja- ja ruokakaupoissa, söimme Shinjukun hämärillä ruokakujilla, ihmettelimme videopelejä pelaavia pukumiehiä Akihabarassa, tungeksimme Tsukijin kalamarketin ahtailla käytävillä. Kävimme perinteisen puupiirrosgrafiikan näyttelyssä, vaelsimme kehuttuihin kahviloihin ja katselimme kaupunkia yläilmoista.
Kirjoitin yhtenä yönä tatamiasunnossamme asioista, joihin olin siihen mennessä kiinnittänyt huomiota:
– Japanilaiset ovat niin kohteliaita ja vieraanvaraisia. He kääntävät eteisessä kenkäsi osoittamaan oikeaan suuntaan, antavat kuitin kahdella kädellä, viljelevät kohteliaisuusfraaseja käsittämättömällä tahdilla. Kaupoissa asioidessa kaikki pakataan huolellisin liikkein muovipusseihin, joissain paikoissa nämä pussit jopa teipataan kiinni. Kaikki tämä on oikeastaan aika hassua – ja se saa hymyilemään.
– Lähes jokaisessa metrovaunussa noin kolmasosa ihmisistä nukkuu. Tokiolaiset vaikuttavat todella väsyneiltä – googlauksemme mukaan he nukkuvat paljon vähemmän kuin monien muiden suurkaupunkien asukkaat.
– Täällä kaikki järjestyy. Metroon mennessä ihmiset asettuvat jonoon, kadulla ihmismassat etenevät sulavasti. Ihmiset ovat kuin ohjelmoituja toimimaan ympäristöään kunnioittavasti.
– Japanilaiset luottavat toisiinsa. Metrossa nukkuvat ihmiset pitävät laiskasti kiinni tavaroistaan, kahviloissa he jättävät laukkunsa vartioimatta mennessään vessaan tai tiskille. Se on ihailtavaa, mutta hämmentävää. Miten tällainen suuri yhteiskunta voi toimia näin hyvin?
– Sadepäivänä jokainen liikkeeseen tulija suojaa sateenvarjonsa muovipussilla, joka asetetaan varjon päälle eräänlaisella koneella. Työnnät vain sateenvarjon koloon, vedät pois – ja se on verhottu. Liikkeestä poistuessa pussit heitetään roskiin. Pohjoismaalaisille ekoajattelijoille tässä kaikessa on aika paljon sulateltavaa.
x Kioto, lokakuu 2017 x
Vuorten ympäröimä Kioto oli taianomainen paikka, jossa julkinen liikenne toimi harvinaisen huonosti. Istuin tunteja busseissa ja katselin ruutukaavakaupunkia kuunnellen The Floristia. Vaikka oli ärsyttävää käyttää siirtymiin niin paljon aikaa, rakastuin kaupunkiin varauksetta. Asuimme rinteellä Luoteis-Kiotossa, jossa katselimme näköalaterassilta tuuheaa lehtimetsää ja kuuntelimme sirkkojen siritystä. Oli ällistyttävän seesteistä ja kodikasta.
Kävimme läpi tärkeimmät turistikohteet – Gionin, Higashiyaman, Kinkaku-jin, Fushimi Inari Taishan. Nautimme perinteistä japanilaista ruokaa (moni ruokalaji oli herkullinen, jotkut limaiset jutut olivat kuitenkin vähän ällöttäviä) ja söimme kolmena päivänä sushia paikallisessa ketjuravintolassa (ruoan hinta-laatusuhde oli uskomaton). Ihastuimme Kiotoon niin, että päätimme jättää Osakan välistä ja jäädä vielä kahdeksi yöksi vuorenrinteelle.
Yhtenä päivänä vuokrasimme sähköpyörät ja poljimme aamusta iltaan pitkin kaupunkia. Arashiyama bambumetsineen ja vuorimaisemineen oli sykähdyttävä, vaikka ympärillä matelevat turistimassat olivatkin hieman raskaita. Kylvimme pariin otteeseen lähialueen sento-kylpylöissä nauravien japanilaisvanhusten kanssa, osallistuimme perinteiseen teeseremoniaan, rauhotuimme Murin-anin puutarhassa. Söimme bentoboksit ja vielä vähän lisää liukuhihnasushia. Päivät menivät nopeasti, mutta silti tuntui kuin olisimme olleet kaupungissa jo viikkoja. Sitten sanoimme majoittajillemme arigatō gozaimashita, ja junassa kohti Osakan lentokenttää oli ontto olo.