Lokakuussa muutimme uuteen kotiin, josta levittyi näkymä koko eteläiseen kaupunkiin. Sateella katto vuoti eteiseemme, ja naapureiden puhe raikui ohuiden seinien lävitse. Ensimmäisinä päivinä hain läheiseltä kukkatorilta eukalyptuksenvarsia ja harsokukkia, jotka sitten kuivatin linssien ja papujen mukana tulleissa lasipurkeissa. Istutin ikkunalaudan kukkaruukkuihin timjamia ja minttua, jotka saivat nauttia suorasta auringonpaisteesta suurimman osan päivää. Ostin lempikirjakaupastani yhden Murakamin tiiliskivistä, hankin kuukausikortin joogaan sekä löysin naapurustostamme opiskeluystävällisen kahvilan, jonka ikkunapöytään palasin työskentelemään aina kun oman asunnon seinät alkoivat kaatua päälle.
Syksyn istuimme vastakkain saman ruokapöydän ääressä opiskellen ja töitä tehden. Asuntomme tuolit olivat heikkoa tekoa, ja päädyimme lähes päivittäin paukuttelemaan joogablokilla niiden jalkoja takaisin paikalleen. Elimme auringon liikkeen mukaan – olohuoneen ikkunoista sisään paistavat säteet tiesivät lounasajan alkua, jonka jälkeen otettiin päiväunet sohvalla. Meille kehittyi oma rutiinimme – haimme alle kahden euron juurileipää vakioleipomostamme ja viikonloppuisin kävimme lähikahvilan brunssilla tai pelaamassa backgammonia baarissa, joka piti ikkunansa auki vielä marraskuun viilenevinä iltoina. Useimpina iltoina kävelin Barrio de las Letrasin läpi ja El Pradon ohi joogaan, mikä tuntui unenomaiselta mutta teki oloni kiitolliseksi tästä kaupungista sekä mahdollisuudesta elää tämä pandemiasyksy näin.
Viimeiset viikot ovat kuluneet verkkaisesti, eristyksissä viruksen kourissa. Tämä aika on ollut yhdistelmä epäuskon värittämää ärsytystä, makuaistin menetystä seurannutta kauhua sekä sen hyväksymistä, että ehkä tämäkin tulee opettamaan jotain. Sairastuminen tarkoitti entisestään hidastunutta arkirytmiä – pitkään nukkumista, sarjojen ja kirjojen ahmimista. Ja ajattelua, kait.
Tämän syksyn aikana olen yrittänyt muistaa kysyä itseltäni säännöllisin väliajoin, kuka minusta on tulossa kaiken tämän myötä: opiskelun, ajattelun, joogan. Tätä kait lähes vuosi pandemiaa on monille tarkoittanut – rajojen piirtämistä, uuden suunnan hakemista ja omien arvojen sanallistamista. Olen pyrkinyt tarkastelemaan kriittisesti omia unelmiani sekä pohtimaan, mitkä tekijät ajavat minua eteenpäin. Nämä ajatuskulut ovat konkretisoituneet esimerkiksi siten, että ensi vuonna arkeani hallitsevat joogaopettajakoulutus sekä opinnot, jotka eivät suoranaisesti vie minua kohti valmistumista. Mutta silti ne tuntuvat merkityksellisiltä, harkituilta valinnoilta.