"Listen: stars are blooming.
Out of me. And I’ve become a blooming place."
— Ana Božičević
Joskus kahden jälkeen aamuyöstä, tunnelmallisten puutarhajuhlien jälkimainigeissa tuli varmistus, olin päässyt yliopistoon. Tällä kertaa sellaiseen, joka sai aikaan vain puhdasta ja yksinkertaista onnea, ei loputtomia kysymysmerkkejä ja ihon alla väreilevää, pintaan pyrkivää ahdistusta. Nyt kyseessä oli harkittu ja pitkään kypsytelty päätös, ei summittainen ja pakokauhun edessä tapahtunut, tiedostamaton ajautuminen.
Ja tuntuu ihan vähän pelottavaltakin sanoa, että minä olen ehkä onnellisempi kuin koskaan. Eikä siihen ole syynä mikään yksittäinen tekijä, vaan se koostuu juuri siitä kokemusten ja kaiken edeltävän ja omaksutun tiedon ja sattuman yhteen kuromasta verkosta, johon kuuluu kaupunkipyöriä, kulttuuria, yöllisiä keskusteluja, uimakelpoisia merenrantoja, auringonnousuun nukahtamista, työpaikka sekä kauneutta ja fiksuutta säteileviä ihmisiä.
En ole urheillut moneen viikkoon ja yksinäisyyden tunteen saapuessa puhun itsekseni ruotsia, mutta meidän pihalla kasvaa yrttejä ja marjoja, junat tulevat ajallaan, puhelin toimii rikkinäisestä näytöstä huolimatta ja kohta saan Unicafesta lounaan parilla eurolla.