Syyskuu alkoi hektisissä merkeissä, mutta omistin aikaa pitkille yöunille, joogalle ja iltapäivän kahvihetkille. Ilmat viilenivät, kaikki se meneminen vaati veronsa ja kytevä flunssa houkutteli lopulta sänkylepoon. Sitten onkin ollut aikaa pohtia sekä kieriskellä joutilaana ryppyisissä lakanoissa.
Aloitin yliopisto-opinnot ilman suurempia odotuksia, mutta pintaan on noussut kysymyksiä niin uusien ystävien löytämisestä aina opintojen aikatauluttamiseen. Ja pian huomasin, että uuden aloittaminen oli nostattanut pintaan jopa pakkomielteistä tarvetta kontrolliin ja suunnitelmallisuuteen jo viikkoja ennen kaiken alkua. Olin stressannut, ja stressaan kait edelleen, kaikesta turhasta ja olemattomasta, mikä jumitti leukaperät sekä sai hiukset kuihtumaan. Huomasin, että viime kevään epävarmuus ja eritoten irrallisuus oli tehnyt minulle parempaa kuin olisin ikinä voinut uskoa.
Kaiken lisäksi olen vältellyt asioita, jotka yleensä tuovat niin paljon iloa – ruuanlaittoa, kirjoittamista ja kaunokirjallisuuden lukemista. Olen ihmetellyt ajankäyttöäni ja mielialojani, usein on tuntunut siltä ettei oikein mikään tunnu miltään. Ja pintaan nousi epätoivo: miksi ajan itseni aina tällaiseen tilaan?
Pikkuhiljaa olotila on kuitenkin muuttumassa avoimen optimistiseksi – muuttuva vuodenaika ja ruska eri sävyineen ovat tuoneet uutta inspiraatiota laajalla spektrillä. On ollut haikeutta, joka liittyy kesän loppumiseen ja uuden alun haasteisiin. Mutta sitten on ollut yhteislaulua nuotiolla, syvällisiä keskusteluja uusien ihmisten kanssa ja kirkkaita oivalluksen hetkiä lenkkipolulla.
Vähän aikaa sitten mieleeni muistui Helsingin Sanomissa viime toukokuussa ilmestynyt Elina Tanskasen kolumni "Pysy kärsivällisenä, vaikka maailma yllyttää pikaiseen haaveiden totetuttamiseen". Niin, syksyn tavoitteena on opetella sitä iänikuista pitkäjänteisyyttä ja totutella tämän kaiken keskeneräisyyteen.