Vielä muutama viikko sitten ulkona oli keltaista, ilmassa oli ruskan kuolema ja illat pimenivät nopeudella. Joka vuosi sitä hämmästyy, kuinka harmaata, valotonta ja kylmää täällä oikeasti on. Tänään satoi lunta, enkä viitsinyt lähteä ulos – vaikka ostin eilen lämpimimmän takin mitä minulla on vuosiin ollut.
Itse yliopistoelämä on loppujen lopuksi ollut melko outoa. Massaluentoja on paljon ja opettajat sanovat suoraan, että heille olemme vain opiskelijanumeroita koesuorituksessa – eivätkä he halua meistä olevan muuta vaivaa. Vaikka suoritan mielenkiintoisia kursseja, kaipaan sitä lukiossa tarjottua tukea, yhteistyötä ja keskustelua. En ihan tiedä, missä oma paikka oikein on ja mitä haluaisin saada kokemuksesta irti opintojen ohella. Myös oma talous on vähäisen työnteon takia tiukemmalla kuin aikoihin, mutta haluaisin vain kahvitella ja ostaa lämpimiä villavaatteita.
Viime aikoina olen viettänyt kotona vällyjen välissä – olen nukkunut hyvällä omatunnolla pitkiä yöunia, meditoinut kuukauden ajan päivittäin, katsonut dokumentteja ja lukenut, lukenut, lukenut. Mediassa puhutaan toistuvasti valkoisen keskiluokan vihasta, Kolumbian rauhanneuvotteluista, tekoälyn ymmärryksen ylittävistä kyvyistä ja radikalisoitumisesta. Ja Syyrian sodasta, pommitetuista sairaaloista ja kuolleista lapsista. Luulin, että olin oppinut kovettamaan itseni sodan pahuudelta, mutta joka kerta ajatellessani kaikkia niitä Lähi-idässä tapahtuvia absurdeja asioita, nousee silmien ja nenän taakse ulospyrkivä paine ja rinnassa tuntuu ontto humina. Sitten olen mennyt ulos haravoimaan lehtiä ja miettinyt kaiken – niin luonnon, ihmisten kuin tähtienkin väliaikaisuutta.
Minulla on vielä paljon opettelemista siinä, että löydän syvän onnellisuuden ja ilon arjen yksinkertaisuudesta ja tietystä niukkuudesta. Mutta päivien pimetessä entisestään aion ammentaa energiaa aamurutiineista, pakastetuista punaherukoista ja siitä, että saan opiskella jotain sellaista, mikä oikeasti innostaa ja inspiroi.