Tänä kesänä elämä on ollut ajoittain raastavan kaunista, se on viiltänyt vatsanpohjaa kuin kutsuen nauttimaan ohilipuvista hetkistä, jotka ovat tihkuneet sulaa taianomaisuutta. Olen ollut ahdistunut tuntemattoman edessä, hapuillut uuden ja vanhan välimaastossa, piirtänyt itseni ääriviivoja uudelleen. Ymmärtänyt että minä olen minä mutta alati ja ainaisesti muuttuva.
En ole lukenut kokonaista kirjaa, syönyt kovin terveellisesti tai joogannut tarpeeksi. Sen sijaan olen mopannut keittiön lattioita lukemattomia kertoja, kuunnellut leirinuotiolla 15-vuotiaiden poikien keskustelua tunteista ja tulevaisuudesta, katsellut saman porukan kanssa tähtiä hiljaisella niityllä. Olen pelannut jalkapalloa naama punaisena, katsonut elokuvia valkokankaalta yön pimeyden laskeuduttua, huutanut kollektiivisesti täyttä kurkkua kuumassa saunassa, uinut keskiyöllä kaloja kuhisevassa lammessa.
Olen käynyt lukuisilla treffeillä valtatiemarketissa, syönyt iltaisin omenakaurapuuroa soijamaidolla, puhunut tunteja siitä miltä minusta tuntuu ja mitä olen ajatellut. Olen nauttinut siitä yhteisöllisyyden tunteesta, kun kaikki väsyneessä pukuhuoneessa olevat päätyvät spontaanisti vetämään korttipakasta spirituaalisia jumalattaria ja puhumaan elämänsä koukeroista. Olen tuhlannut uskomattoman määrän rahaa kofeiinittomaan jääkahviin sekä cayennepippurikombuchaan, mutta toisaalta miettinyt entistä enemmän, mitä oikeasti haluan kuluttaa ja omistaa.
Olen opetellut kysymään parempia kysymyksiä, syventynyt toisesta näkökulmasta kasvatusfilosofiaan, jolla oli suuri vaikutus minuun 16–17-kesäisenä nuorena. Olen ymmärtänyt, kuinka suuri alitajuinen vaikutus tuolla kokemuksella on ollut tapaani tarkastella maailmaa ja hahmottaa omaa paikkaani siinä.
Lentokoneessa matkalla Suomeen luin päiväkirjamerkintöjäni viimeiseltä kahdelta vuodelta, enkä voinut olla ajattelematta, kuinka johdonmukaisen kasvutarinan, puhtaan narratiivin ne muodostavatkaan. Kun islantilainen ystävä elokuisena iltapäivänä newyorkilaisessa kahvilassa luki ääneen jonkin sortin tähtikarttaani, meni ihoni kananlihalle.
Letting go of your competitive streak when it comes to goals and ambitions. Releasing an attachment to outer achievements. No longer selfishly pursuing your career goals. No longer so caught up in being the “best” at your profession.
Moving away from being an entrepreneur. Making space in your life for concern with what’s right and fair and just. Making time for art and beauty in our life. Making effort to make peace with your roots.
Building a foundation based on cooperation and compromise. Learning how to be comfortable being in a relationship. Instead of being a name for yourself, build relationships with people by inviting them into your inners sanctum.
Kesä luonnossa tiiviin yhteisön ympäröimänä auttoi maadoittumaan tavalla, joka houkutteli minusta esiin enemmän sellaisia piirteitä, joita olen aina arvostanut muissa ihmisissä. Etäisyys tavalliseen elämänpiiriin loi oivalliset puitteet omien ajatuksien kohtaamiselle ja niiden ääneen lausumiselle – ja kaiken jälkeen olo on paljon kevyempi ja niin inspiroitunut.