Marraskuusta muistan jatkuvan ilmankosteuden, joka aurinkorasvaan sekoittuneena kasvatti iholle tahmean kalvon. Muistan petrolin tuoksun Canggun iltapäiväruuhkassa, kun vielä totuttelin ajamaan skootterilla. Muistan lämpimän hiekan ja teräväreunaiset korallinpalat jalkojen alla Gili Airin auringonlaskujen aikaan.
Minun piti olla elämäni matkalla Indonesian paratiisisaarilla, mutta päälimmäinen muistikuvani noilta viikoilta on rintaa painanut ahdistus, joka sekoittui ikävään ja huonoon omatuntoon. Usein ihaillessani ympäröivän luonnon kauneutta takaraivossani jyskytti vain yksi ajatus – minulla ei ole oikeutta lentää toiselle puolelle maapalloa vain nähdäkseni tämän kaiken omin silmin. Minun oli vaikea katsella rannoilla kelluvia muoviroskalauttoja sekä massaturismin alueellisia seurauksia, sillä tunsin olevani osa isompaa rakenteellista ongelmaa.
Viikkoihin Indonesiassa mahtui kuitenkin paljon hyvää. Söin paremmin kuin aikoihin, vietin tunteja kirjoittaen ylös ajatuksiani kuluneesta vuodesta sekä matkan synnyttämistä tuntemuksista. Ajoin Nusa Ceninganin syrjäisille rannoille keräämään simpukoita ja makoilemaan matalissa merivesialtaissa. Vietin kokonaisen viikon joogaretritissä keskittyen syventämään hengitystäni ja hidastamaan pulssiani. Nautin joogasta ja meditaatiosta enemmän kuin koskaan, mikä kantoi hedelmää myös kotiinpaluun jälkeen.
Muutaman Singaporessa vietetyn päivän jälkeen minun oli tarkoitus suunnata kahdeksi viikoksi Vietnamiin. Ostetuista lipuista huolimatta olin jo aivan matkan alussa päättänyt palata Singaporesta joulukuiseen Brysseliin. Muutama sata euroa köyhempänä mutta helpottuneena tiesin, ettei päätös tulisi kaduttamaan.