Tammikuussa palattuani kotiin huomasin, kuinka paljon mennyt vuosi oli muovannut ja juurruttanut. Sen mukanaan tuomat uudet tuulet tarjosivat syitä pohtia entistä useammin oman toimintani motiiveja sekä tulevaisuutta. Ennen kaikkea tuntui tasaisemmalta. En enää kokenut päiväunien olevan ajanhukkaa ja yritin varata kalenterista kokonaisia päiviä rentoutumiselle ja levolle.
Olo oli maadoittunut ja tyytyväinen, kun aamuisin ruuhkabussissa toppatakkiin käärityneenä hörpin belgialaista kahvia ja pelasin Duolingoa. Pohdin usein, että olen ehkä onnellisimmillani tasaisessa mutta mielekkäässä rutiinissa, johon kuuluu tarpeeksi liikuntaa ja kulttuuria.
En kuitenkaan meinannut pysyä paikallani. Opiskelin Helsingissä, mutta salakavalasti rakensin itselleni toista kotia Brysseliin. Viimeistelin tutkintoani, opiskelin espanjaa ja käytin lukemattomia tunteja vapaaehtoisprojekteihin. Tämän lisäksi oli elämä rahoitettava käymällä palkkatöissä. Palautettuani tutkintoni viimeiset esseet toukokuun loppupuolella huomasin hengitykseni muuttuneen pinnalliseksi ja kehoni painuneen kasaan.
Ja yhtäkkiä on kesäkuun loppu New Yorkin maaseudulla. Koitan syventää hengitystäni, nukkua yhdeksän tunnin yöunia ja juoda tarpeeksi vettä. Haaveilen saavani jälleen kiinni säännöllisestä joogarutiinista sekä mahdollisuudesta omistaa aikaa hiljentymiselle ja kirjoittamiselle. Haaveilen kärsivällisyyden kasvattamisesta sekä rauhan solmimisesta herkän hermostoni kanssa.
Mutta huomaan jo pysyväni paremmin tässä hetkessä, eläväni enemmän ja päivä kerrallaan.
Mutta huomaan jo pysyväni paremmin tässä hetkessä, eläväni enemmän ja päivä kerrallaan.