Vietimme jälleen kesän tunnustellen maata paljain jaloin, mopaten keittiön lattioita illallisen jälkeen. Ympärillämme kuhisi kymmenittäin ihmisiä, mutta minun oli ajoittain hankalaa keskittyä muuhun kuin sinuun. Pidin nuorille lukupiiriä feminismistä, opetin meditaatiota ja posthumanistista filosofiaa, mutta ajatukseni harhautuivat jatkuvasti yhteiseen vapaa-aikaan, jota odotin vielä keskittyneemmin kuin edeltävänä vuonna.
Vapaapäivisin nukuin pitkään kainalossasi miettien, etten halua jakaa tätä kenenkään toisen kanssa. Puolen päivän aikaan söimme aamupalaksi bageleita paikallisessa ravintolassa, pian makasimme yhteisessä riippumatossamme lukemassa romaaneja iltapäivän verkkaisina tunteina. Yhtenä sunnuntaina ajoit meidät New Yorkiin, söimme falafeleja Central Parkissa ja puhuimme, kuinka voisimme kestää tuossa absurdin suuressa kaupungissa asumista ainoastaan yhdessä.
Kun todellisuus ympärillämme muistutti epäuskottavaa telenovelaa, muodostimme kaikessa hiljaisuudessa symbioottista yhteyttä, tietoisuutta siitä, että me olemme vakaa ja tiivis toimintayksikkö. Teimme suunnitelmia tulevasta, tällä kertaa entistä vakuuttuneempina siitä, että nämä asiat ovat usein kiinni suunnittelusta ja tahdonvoimasta.
Ja minulle tuo syvää rauhan tunnetta tietää, että vaikka heräämme aamuisin omilla aikavyöhykkeillämme, me elämme tätä kaikkea yhdessä eteenpäin.