Uusi vuodenaika saapui hiipien, kun vielä purin matkalaukkuja ja totuttelin Itä-Euroopan aikavyöhykkeeseen. Purin sydäntä vesijuostessamme Yrjönkadun uimahallissa, join ystävien tarjoamia drinkkejä, kirjoitin huonolla menestyksellä päiväkirjaa kahviloissa. Mieli oli kirkas ja olo onnellinen, kun pyöräilin Kallion ja keskustan katuja varovaisessa auringonpaisteessa. Ilman sitovia velvollisuuksia Helsinki tuntui raikkaan kutsuvalta syliltä, jonka menoihin oli helppo heittäytyä.
Vietin yhden alkuviikon yksin mökillä tassutellen villasukissa kylmillä lattioilla, lukien kaunokirjallisuutta ja aistiessani kaikkea sitä elämää, jota kostea kangasmetsä hienovaraisesti hengitti. Keräsin lehtikaalia ja papuja sateiselta kasvimaalta, jossa täynnä innostusta mietin, kuinka haluan oppia enemmän viljelystä ja omavaraisuudesta. Oli outoa, mutta niin helpottavaa viettää tunteja hiljaisuudessa, keskittyen vain itseensä ja arjen askareisiin.
Sitten vaelsin ensimmäistä kertaa Lapissa, jossa laiduntavat porot kehystivät tienreunoja ja jossa ajoimme välillä kymmeniä kilometrejä näkemättä ketään. Pyhä-Nattasen huipulla satoi lunta ja tuuli lävisti takin sekä aluskerraston, mutta alas aukeavat maisemat lähestulkoon salpasivat hengityksen. Keräsin sormet kohmeessa mustikoita ja puolukoita suoraan suuhun, joimme inkivääriteetä nuotiopaikoilla. Oli jälleen lohduttavaa olla keskellä jotain niin suurta, että tajusi olevansa melko merkityksetön tämän kokonaisuuden kannalta.
Sitten vaelsin ensimmäistä kertaa Lapissa, jossa laiduntavat porot kehystivät tienreunoja ja jossa ajoimme välillä kymmeniä kilometrejä näkemättä ketään. Pyhä-Nattasen huipulla satoi lunta ja tuuli lävisti takin sekä aluskerraston, mutta alas aukeavat maisemat lähestulkoon salpasivat hengityksen. Keräsin sormet kohmeessa mustikoita ja puolukoita suoraan suuhun, joimme inkivääriteetä nuotiopaikoilla. Oli jälleen lohduttavaa olla keskellä jotain niin suurta, että tajusi olevansa melko merkityksetön tämän kokonaisuuden kannalta.
Maadoittumisesta huolimatta pää on leijaillut pilvissä, niin unelmissa kuin peloissakin. Istuessani halpalennoilla olen tuntenut kauhunsekaista turhautumista tavastamme elää, ei vain minun vaan meidän kaikkien. Tiedän olevani osa ongelmaa, mutta en jaksa uskoa muutoksen mahdollisuuteen, ellemme pian ala nähdä merkittäviä systeemitason muutoksia yhteiskunnissamme. Tiedän, ettei äiti maa ei kestä hedonismimme painoa, mutta minua pelottaa, ettemme vain osaa olla toisin.