Vietimme hiihtolomalla pitkän viikonlopun Andalusiassa. Auton ikkunalasin läpi säteillyt helmikuun aurinko sai kasvoni punoittamaan, ja perillä paikalliset päivittelivät, kuinka helmikuussa ei kuuluisi olla näin lämmintä.
Noina päivinä kävimme ensimmäistä kertaa kiipeilemässä luonnonkallioilla, uimme viileässä Välimeressä ja söimme kiireettömiä aamiaisia etupihan lämmössä. Ruokakaupassa paikalliset mansikat maksoivat neljä euroa kilolta, rannan hiekka lämmitti jalkoja puolenpäivän aikaan kevyessä merituulessa, ja talon kattoterassilta pystyi ihailemaan punertavia auringonlaskuja. Tuntui hyvältä olla yksinkertaisten asioiden äärellä.
Samalla pohdin paljon tulevaa vuotta. Pää on ollut täynnä epävarmoja suunnitelmia, ja viime aikoina olemme muutaman ystävän kanssa pohtineet keskinkertaisuuteen tyytymistä sekä kompromissien tekemistä muiden ihmisten vuoksi. Korkeasti koulutettuna nuorena tässä individualistisessa ajassa minun tuntuu olevan haastavaa perustella itselleni muuttoa toiseen maahan ilman varmuutta työpaikasta tai selkeää visiota tulevasta.
Mutta toisaalta läsnä on ollut myös järkähtämätön usko siihen, että kaikki järjestyy – oli kyseessä sitten työt, raha, opinnot tai ihmissuhteet.
Nyt on sateinen lauantai Pariisissa, ja kirjoitan huonosti eristetyn ikkunani alla. Pari tuntia sitten hain kotikadun leipomosta tuoretta patonkia ja mantelicroissantin, minulla on vieressäni puolikas kannu kofeiinitonta kahvia – eikä kait kiire minnekään.
Noina päivinä kävimme ensimmäistä kertaa kiipeilemässä luonnonkallioilla, uimme viileässä Välimeressä ja söimme kiireettömiä aamiaisia etupihan lämmössä. Ruokakaupassa paikalliset mansikat maksoivat neljä euroa kilolta, rannan hiekka lämmitti jalkoja puolenpäivän aikaan kevyessä merituulessa, ja talon kattoterassilta pystyi ihailemaan punertavia auringonlaskuja. Tuntui hyvältä olla yksinkertaisten asioiden äärellä.
Samalla pohdin paljon tulevaa vuotta. Pää on ollut täynnä epävarmoja suunnitelmia, ja viime aikoina olemme muutaman ystävän kanssa pohtineet keskinkertaisuuteen tyytymistä sekä kompromissien tekemistä muiden ihmisten vuoksi. Korkeasti koulutettuna nuorena tässä individualistisessa ajassa minun tuntuu olevan haastavaa perustella itselleni muuttoa toiseen maahan ilman varmuutta työpaikasta tai selkeää visiota tulevasta.
Mutta toisaalta läsnä on ollut myös järkähtämätön usko siihen, että kaikki järjestyy – oli kyseessä sitten työt, raha, opinnot tai ihmissuhteet.
Nyt on sateinen lauantai Pariisissa, ja kirjoitan huonosti eristetyn ikkunani alla. Pari tuntia sitten hain kotikadun leipomosta tuoretta patonkia ja mantelicroissantin, minulla on vieressäni puolikas kannu kofeiinitonta kahvia – eikä kait kiire minnekään.