Ensimmäinen viikko karanteenissa kului tassutellen villasukissa kolmannen kerroksen asunnossa. Nautin aamuisista kahvihetkistä, katsoimme lukemattomia tunteja sarjoja, taputimme iltaisin ikkunassa terveydenhuollon ammattilaisille muiden eristyksissä olevien kanssa. Samalla koitin tehdä koulutehtäviä sellaisella keskittymisellä, etteivät ajatukseni harhautuisi liikaa pohtimaan vallitsevaa maailmantilaa sekä tulevaan liittyvää suunnatonta epävarmuutta. En tiedä paljosta, mutta uskon, että tämä kriisi tulee muuttamaan maailmaa tavalla, johon emme olleet näin lyhyellä tähtäimellä osanneet varautua.
Reilu viikko sitten lähdin Pariisista kahdeksan tunnin varoitusajalla. Suunnitelmat menivät uusiksi silmänräpäyksessä – vielä edellisenä iltana olin suunnitellut kahvittelevani naisten päivän marssilla tapaavani vaihto-opiskelijan kanssa ja meneväni joogatunnille. Yhtäkkiä löysin itseni Orlyn lentokentältä pelkän menolipun kanssa matkalla Madridiin.
Olen miettinyt tulevaa kesää, siihen kuuluvia suunnitelmia. Jos emme löydä kesätöitä, olen enemmän kuin valmis eristäytymään mökille muutamaksi kuukaudeksi. Siellä voisimme opetella kalastamaan, hoitaa kasvimaata ja säilöä villivihanneksia. Lukea kaunokirjallisuutta, kirjoittaa ja katsoa elokuvia. Voisimme viettää päiviä riippumatossa ja tehdä telttaretkiä lähimaastossa. Voisin panostaa entistä enemmän joogaharjoitukseeni, sillä unelmoin edelleen suorittavani joogaopettajakoulutuksen ensi lukuvuoden aikana.
Ja huomaan, kuinka kaikessa tässä suunnittelussa on silti taustalla se olettamus, että maailma palaa radalleen hetkellä minä hyvänsä. Mutta entä jos ei? Entä jos rajat pysyvät suljettuna, entä jos talous lamaantuu ennennäkemättömällä tavalla? Entä jos me tai läheisemme sairastuvat? Ja niin, epävarmuus tuntuu hiipivän jokaisen suunnitelmani ylle.
Tällä hetkellä varmaa on kolmannen kerroksen arkirutiini. Aamupalaa kello kymmeneltä, opiskelua ja joogaa kello kolmen lounaaseen asti, päiväunet, lisää opiskelua tai lukemista, kello seitsemän välipala, jotain puuhastelua tai pelaamista yhdessä, puolikymmeneltä illallista.
Kun päivät muistuttavat eittämättä toinen toisiaan, tuntuu kuin kynnet ja hiukset kasvaisivat pituutta kiihtyneellä nopeudella. Ja koitan antaa tämän hämmentävän ajan vain kulua, liikaa pohtimatta taikka siihen tarttumatta.